Avataan siiven alta
Avataan siiven alta on hämmentävästi lumoava teos, joka kysyy, mitä ja miksi muistamme. Luopumisen hetkellä rakkaus näyttäytyy täytetyn linnun silmissä, unohdetuissa kirjeissä ja ajan säikeiden väliin pingottuneissa kuvissa.
“Ensimmäinen eläintieto: lämpö virtaa hänestä minuun ja minusta häneen. Nukkuvat usein lähekkäin ja saattavat nuolla toistensa päätä ja korvia, kääntävät yhteisestä sanattomasta sopimuksesta selkänsä maailmalle. Joinakin hetkinä esiintyy unia, yleensä se tapahtuu silmät suljettuina. Ja jossain tuolla on maailma, kohtipyörtyvät lupiinit. Tiedän: minä olen siveetön ja sinä olet siivetön. Täysikasvuiset linnut eivät näe unia, ne tietävät, että onnen on löydyttävä ääriviivojemme sisältä.”
“Teos ei ole kuitenkaan pelkkää surutyötä, vaan myös tarinaa rakkaudesta ja toivosta. Luonto peilaa tunteita ja tunnelmia, kuten usein suomalaisessa runoudessa. Kokoelman nimi lupaa, että siivekkäät olisivat keskeinen osa runokuvastoa, ja siksikin teos ilahdutti – olen nimittäin pienestä pitäen bongaillut lintuja. Lintujen kautta runoissa kerrotaan hellyydestä ja rakkaudesta: Kylkiluidesi alla sata varpusta laulamassa; ja elämän hiipumisesta: luusi ovat kuin lintujen luut (s. 11.) Surutyötä reunustavat muistot. Ne on kuvattu kauniisti ja hauraina, kuin nopeina siiveniskuina.”
Elina, Luettua elämää -blogi, 14.1.2018
“Avataan siiven alta on eittämättä kirja myös surusta ja hyvästeistä, siitä jäljestä, jonka lentoon lähtenyt jättää, mitä hän viimeksi kirjoittaa taivaalle, minkä viestin antaa […] Soinisen omaäänisyys on erottuvaa ja myös sivaltaa niin halutessaan. Hyvällä tavalla, sillä tämähän on selvää lääkettä suruun.”
Leena, Leena Lumi -blogissa, 17.7.2017
“Runoja, joiden maailma tuo mieleen Helen McDonaldin romaanin H niin kuin haukka. Kaunis ja erityislaatuinen kokoelma, jota olisin halunnut lukea vielä lainausajan päätyttyäkin. Hitaasti luettava.”
Katja, Katveita-blogi, 5.5.2017
“Teknisesti taidokas, moniaineksisia muotoratkaisuja sujuvasti hyödyntävä runo tuntuu pääosin raikkaalta ja omaääniseltä. Luopumisen, menetyksen ja muistojen melankolisissa syövereissä operoiva teos on koherentti, kaunis ja koskettava, joskin samalla omaan makuuni aavistuksen liian turvallinen kokonaisuus.”
Miika Laihinen, Turun Sanomat, 10.5.2017
Murretut päivät
Murretut päivät voitti Runo-Kaarina -kilpailun vuonna 2013. Raati luonnehti kokoelmaa poikkeukselliseksi sekoitukseksi uuden suomalaisen runon perinnettä ja runojen taakse kätkeytyvää fiktiota. Kokoelman rungon muodostaa runojen lomasta hahmottuva novellimainen tarina, jonka kertojana oleva nainen ja hänen naapurinaan asuva sotaveteraani käyvät läpi elämiään ja haaveitaan.
Kahden aikuisen ihmisen eri tavoin murtuneet unelmat ja rakkaudet saavat rinnalleen surrealistisia kuvia ja luonnontieteellistä konkreettisuutta.
“Menee metsään, ihmettelee, puut jyrkkiä kuin sanat, punaisia vadelmat. Vihreää pitsiä, ruskeita hattuja, muistaa kuolleet naiset, lauteilla, valveilla, vuoteilla, kiikkustuoleilla, mustelmilla, ruusu hiuksissa. Kuuleeko kukaan, kuolleet huutaa? Laita tulitikku ikkunan väliin, älä nouse vieraiden kyytiin, tiskaa ensin lasit. Menee metsään, ihmettelee, puut jyrkkiä kuin rakkaus, punaisia vadelmat. Kuinka helposti ne villiintyvät.”
“Kokoelman vahva omaperäinen proosapitoisuus, dialogisuus ja pinnanalainen tarinakehikko pyydystävät tekstin sisältöihin ehkä eniten lukijan aina kaipaamaa tuoreutta, uutuutta. Tiedekieleen perustuvat alaviitteet lohkovat muutamiin runoihin toimivaa kerroksellisuutta.”
Marko Laihinen, 16.6.2014
“Yhdistävänä lankana teoksessa on särkymisen ja eheytymisen teema, rakkaus, muistot – ja syyllisyys, jota ihmiset turhaankin kantavat. Luonnontieteellinen sanasto liittää runot konkreettiseen todellisuuteen, surrealistiset kuvat vievät muihin maailmoihin.”
Kanerva Frantti, Karjala, 7.11.2013
“Pirkko Soininen käyttää kieltä niin kauniisti, että runojen äärelle on jäätävä viipymään. Kielikuvat ovat ihastuttavia, ne herättävät ajatuksia ja tunnelmia, jotka lämmittävät jossain sisälläni.”
Kirjakaapin kummitus, 2.4.2014
“Runon ja asiaviitteen vuoropuhelu luo herkullisen kaaoksen. Tekstit joutuvat keskenään painiin jossa asiateksti koettaa saada niskalenkkiä runosta, muttei lopulta kuitenkaan onnistu. Runo karkaa otteesta ja käyttää omalla tavallaan hyväkseen viitteidenkin merkitykset.”
Erjan lukupäiväkirja, 27.10.2013
“Tässä vahva, uusi omaääninen runoilija. Yksikään teoksen runo ei jättänyt kylmäksi. Ei jättänyt paitsi. Runoilijoita kuten prosaisistejakin verrataan toisiinsa: luonnollisesti heissä kuullaan koettuja sekä luettuja eilisiä. Minulle tulivat mieleeni Aila Meriluoto, Mirkka Rekola, Sirkka Selja, myös aavistus Ahmatovaa ja Szymborskaa.”
Leena Lumi, 16.7.2014
“Soininen ei väännä kieltään ylettömän mutkalle tai haahuile menemään. Teksti on hallittua, sanat punnittuja. Soinisen runot ovat jäävuoren huippuja, jotka paljastavat vähän, mutta kertovat paljon.”
Aleksandr Manzos, Lumooja, 10.10.2013
“Teoksessa on paljon tummia ja synkkiä sävyjä, mutta niiden vastapainona myös valoa ja kauneutta, joka yksinkertaisesti lumoaa. …. Soinisen kieli on kaunista ja kekseliästä: teoksessa podetaan turkoosintuoksuista ikävää, tai terävää kipua joka leikataan tylpäksi. Sanat voivat olla kuunkummia, viisari viipaloi aikaa. Kipu ja kaipaus ovat niin läsnä, että niitä voi melkein koskettaa.”
Sara, P.S. Rakastan kirjoja, 22.2.2014
“Soininen käyttää nykyrunouden keinoja tyylitajuisesti. Muodollinen ja ilmaisullinen kokeilu on mahdollistamassa kirjan kokonaismerkityksen rakentumista. Runoilijaa ei pääse syyttämään siitä, että hän kokeilisi vain kokeilemisen ilosta tai sivistyneisyyttään osoittaakseen.”
Jaakko Mikkola, Turun Sanomat, 7.12.2013